Unettomat yöt

Nukuin tapani mukaan huonosti: katkonaisesti, levottomasti, ja kun avasin vihdoin silmäni, kello ei ollut edes kuutta. Kuuntelen koulussa huolta siitä, kuinka monille kahdeksan tuntia unta ei näin marraskuussa riitäkään. Itse mietin, että kahdeksan tuntia unta kuulostaa ihanalta mahdottomuudelta.

Pohdin aamulla, siirrynkö sohvalle pyörimään aamun tunneiksi vai käynkö suosiolla tekemään jotain muuta. Ulkona on myrsky ja pimeää ja pää on unen puutteesta tukossa.

Päätin, että koska unetotmuus on osa tämänhetkistä elämänvaihettani, en ala murehtia sitä liikaa (unettomuuden pelko ei varsinaisesti helpota nukahtamista.) Nousin ylös ja varasin  hot jooga -tunnin aamulle. Lämpimän salin ja avaavien venytysten odottaminen tekee amusta mielekkään pimeästä ja ulkona riehuvasta tuulesta huolimatta. Tuntuu melkein palkinnolta, että en nuku.

Vihdoin päästän irti

Minulla on tiskivesiteoria: kun vaikeat asiat kohtaa uudelleen ja uudelleen, jossain vaiheessa ne eivät enää tunnu niin pahoilta tai vaikeilta. Ikään kuin vaikeisiin asioihin olisi pinttynyt likaa, joka jokaisella huuhtelukerralla irtoaisi, kunnes asia on puhdas siihen liittyvistä negatiivisista mielikuvista.

Siksi olen halunnut nähdä välillä ihmistä, joka satutti minua liki vuosi sitten. Kipu on seurannut kuukaudesta toiseen, hetkittäin helpottanut, kunnes uudet valheet ovat repineet kivun taas esille. Siitä huolimatta ja sen takia olen halunnut tavata välillä - etten äkkiä törmää häneen jossain ensimmäistä kertaa aikoihin, etteivät kaikki pahat tunteet iske vasten kasvoja kerralla.

Tänään tajusin, etten näe tässä ihmisessä enää mitään. Juttelimme, enkä pystynyt muistamaan mikä osa hänessä oli minulle niin tärkeä. Haikeaa, vaikeaa mutta välttämätöntä.

Jo aiemmin olen poistanut hänet sosiaalisesta mediasta. Tänään poistin myös hänen puhelinnumeronsa.
Nyt, vihdoin, on aika mennä eteenpäin.

Miksi aina minä

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, miten voisin olla vähemmän kiinnostnut itsestäni ja enemmän kiinnostunut muista ihmisistä ja muusta maailmasta. Tunnustan, että kadulla kulkiessani peilaan näyteikkunoista ja mietin, näytänkö riittävän hyvältä. En opi ihmisten nimiä, sillä kätellessä huolehdin vain siitä, sanonko itse oman nimeni riittävän vakuuttavasti ja selkeästi. Facebookissa kiinnostavimmat kommentit ja päivitykset koskevat itseäni.

On luonnollista ja inhimillistä nähdä asiat omasta näkökulmastaan, mutta olen turhautunut siihen, miten monta kiinnostavaa asiaa menee ohi vain siksi, että mietin itseäni - kelpaanko, miltä kuulostan, miltä näytän, minulla on tärkeää asiaa, jota teidän pitää kuunnella. Viime aikoina olen tehnyt kaksi asiaa, joilla yritän edes hippusen korjata minä-keskeisyyden ongelmaa.

1) Kun joku puhuu, olen yrittänyt kysyä lisäkysymyksiä sen sijaan, että kertoisin heti mitä mieltä itse olen asiasta. (Tämä on vaikeaa. Joskus olen naurettavan ihastunut omaan ääneeni, mikä ärsyttää itseänikin.)

2) Eräänä iltana soitin läheiselle ihmiselle ja pyysin häntä kertomaan tarinan jostain hänelle tärkeästä hetkestä tai kokemuksesta. Aluksi reaktio pyyntööni oli hämmentynyt, mutta lopulta sain kuulla hauskan tarinan ja opin samalla jotain uutta tutusta ihmisestä. (Tuntui oikeasti hyvältä kuunnella kunnolla. Toinenkin selvästi ilahtui, kun joku oli kiinnostunut hänen asioistaan. Omista tarinoistaan oppii harvemmin mtään uutta, toisin kuin toisten ihmisten jutuista - mikä yllätys.)

Seuraavaksi haluan opetella katsomaan ihmisiä silmiin ja miettiä, mitä näen siinä toisessa ihmisessä sen sijaan, että miettisin mitä hän näkee minussa.

Arvojen mukaan elämisestä

Tämän päivän asiani on pieni, mutta sen taustalla oleva ongelma on mielestäni suuri. Huomaan liian usein selitteleväni, miten eläisin arvojeni mukaan, jos / miten alan elää arvojeni mukaan, kun. Ostan vaateeni kirpputoreilta heti kun minulla on ompelukone, jolla tuunata niitä. Alan vierailla isovanhempieni luona, kun minulla joskus on enemmän aikaa. Luovutan verta sitten, kun minua ei ehkä ala huimata.

Minulla ei uudessa asunnossani ole ollut biojäteroskista. Ei ole ollut roskaämpäriä eikä biojätepusseja. Olen ajatellut, että alan kierrättää huolellisemmin sitten, kun saan hankittua edellämainittuja. Selittely on vienyt energiaani ja aikaani, vaikka samalla ajalla olisin voinut korjata epäkohdan. Olen joutunut tuntemaan häpeää selitellessäni vieraille, miksei minulla ole bijäteroskista, vaikka sanon arvostavani kierrätystä.

Tänään opettelin taittelemaan sanomalehdestä biojätepussin. Aikaa meni maksimissaan viisi minuuttia. Minun ei tarvinnut ostaa uutta roskista eikä biojätepusseja. Enää ei tarvitse selitellä.

Miten elää niin, ettei tarvitse elää kuin yksi elämä

"Ennen ajattelin miten mä eläisin
Vielä sadan vuoden päästäkin
Miten mun askeleet poluille painuneet
Ois täällä vielä silloinkin

Eilen lakkasin vasta siitä murehtimasta
Kun nojasin sun kanssa sillan kaiteeseen
Päivä silmänsä sulki, autot ohitse kulki
Kai ne vielä etsii omaa onneaan"

Haloo Helsinki! - Maailma on tehty meitä varten

Kaikki meistä sen tietävät, on helppoa olla onnellinen, elää täysillä, olla tuhlaamatta elämäänsä huonoissa suhteissa, väärissä työpaikoissa, istumalla Facebookissa. Avaa mikä tahansa naistenlehti, siellä kerrotaan millaista on hyvä elämä, miten aikaansaaminen on helppoa ja miten onnellisuus on asennekysymys.

Silti käytäntö on usein toinen, itselläni ainakin. Asioita tehdään sitten kun, muuten kyllä mutta kun.  Tässä blogissa aion kirjoittaa siitä, miten itse teen juuri tästä elämästä juuri tänään vähän enemmän sellaista, jollaisen haluan sen olevan. Haluan kuolinvuoteellaani miettiä, miten en olisi muuttanut mitään.

Tietysti elämä heittää, suunnittelu on mahdotonta, on olemassa resursseja ja rajoitteita. Sitä suuremmalla syyllä uskon, että kannattaa panostaa niihin pieniin asioihin. Jos joka päivä kokee edes kerran, että hallitsee elämäänsä tai että tekee jotain merkityksellistä, on niinhin isoihin asioihin ehkä helpompi tarttua kun niiden aika on.

On olemassa isoja asioita ja pieniä asioita, on olemassa itsestääselvyyksiä ja on olemassa vapaapudotuksia. On olemassa pieniä tekoja ja isoja muutoksia.

Mitä sinä itse voisit tehdä, jotta teksit tästä päivästä vähän merkityksellisemmän omalle elämällesi?
Minä aloitin tänään tämän blogin.

Suukkoja,

Silja