Nukuin tapani mukaan huonosti: katkonaisesti, levottomasti, ja kun avasin vihdoin silmäni, kello ei ollut edes kuutta. Kuuntelen koulussa huolta siitä, kuinka monille kahdeksan tuntia unta ei näin marraskuussa riitäkään. Itse mietin, että kahdeksan tuntia unta kuulostaa ihanalta mahdottomuudelta.
Pohdin aamulla, siirrynkö sohvalle pyörimään aamun tunneiksi vai käynkö suosiolla tekemään jotain muuta. Ulkona on myrsky ja pimeää ja pää on unen puutteesta tukossa.
Päätin, että koska unetotmuus on osa tämänhetkistä elämänvaihettani, en ala murehtia sitä liikaa (unettomuuden pelko ei varsinaisesti helpota nukahtamista.) Nousin ylös ja varasin hot jooga -tunnin aamulle. Lämpimän salin ja avaavien venytysten odottaminen tekee amusta mielekkään pimeästä ja ulkona riehuvasta tuulesta huolimatta. Tuntuu melkein palkinnolta, että en nuku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti