Miksi aina minä

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, miten voisin olla vähemmän kiinnostnut itsestäni ja enemmän kiinnostunut muista ihmisistä ja muusta maailmasta. Tunnustan, että kadulla kulkiessani peilaan näyteikkunoista ja mietin, näytänkö riittävän hyvältä. En opi ihmisten nimiä, sillä kätellessä huolehdin vain siitä, sanonko itse oman nimeni riittävän vakuuttavasti ja selkeästi. Facebookissa kiinnostavimmat kommentit ja päivitykset koskevat itseäni.

On luonnollista ja inhimillistä nähdä asiat omasta näkökulmastaan, mutta olen turhautunut siihen, miten monta kiinnostavaa asiaa menee ohi vain siksi, että mietin itseäni - kelpaanko, miltä kuulostan, miltä näytän, minulla on tärkeää asiaa, jota teidän pitää kuunnella. Viime aikoina olen tehnyt kaksi asiaa, joilla yritän edes hippusen korjata minä-keskeisyyden ongelmaa.

1) Kun joku puhuu, olen yrittänyt kysyä lisäkysymyksiä sen sijaan, että kertoisin heti mitä mieltä itse olen asiasta. (Tämä on vaikeaa. Joskus olen naurettavan ihastunut omaan ääneeni, mikä ärsyttää itseänikin.)

2) Eräänä iltana soitin läheiselle ihmiselle ja pyysin häntä kertomaan tarinan jostain hänelle tärkeästä hetkestä tai kokemuksesta. Aluksi reaktio pyyntööni oli hämmentynyt, mutta lopulta sain kuulla hauskan tarinan ja opin samalla jotain uutta tutusta ihmisestä. (Tuntui oikeasti hyvältä kuunnella kunnolla. Toinenkin selvästi ilahtui, kun joku oli kiinnostunut hänen asioistaan. Omista tarinoistaan oppii harvemmin mtään uutta, toisin kuin toisten ihmisten jutuista - mikä yllätys.)

Seuraavaksi haluan opetella katsomaan ihmisiä silmiin ja miettiä, mitä näen siinä toisessa ihmisessä sen sijaan, että miettisin mitä hän näkee minussa.